Social Media or Social Inferno, And When to Press Exit?

Dearest reader,

Viime aikoina tai oikeastaan viime kesästä lähtien olen joutunut ottamaan säännöllisesti etäisyyttä Instagramista, joka on eniten käyttämäni sosiaalisen median kanava. Nämä kolmen päivän pikavieroitukset alkoivat toistumaan yhä useammin kun kaikenlainen älytön sisältö rupesi sumentamaan päiviäni, mielikuvitustani, ajatusteni kulkua siten, etten enää osannut sanoa olivatko ajatukset ja haluni omiani vai muiden käsikirjoittamaa höttöistä, klimppistä, puuroa joka liisterimäisesti takertuu ja katkaisee siivet oikean elämän tapahtumilta.

Ehkä se johtui kesästä, valosta, uudesta nojatuolista tai kahdenkymmenenviiden ikävuoden tuomasta viisaudesta mutta yhtäkkiä tunsin pakottavaa tarvetta elää: ei vain ruudun kautta myötäeläen toisten tarinaa, ei paljastaen itsestään kaiken vastavuoroisesti muille ruudun toisella puolella; ei siksi, että olisi jotain näytettävää ihmisille taikka historian kirjoille – vaan koska selailulle ainoa vallankumouksellinen vastapaino on olla selailematta ja katsoa vaikka tyhjää mutta vaaleansinistä seinää ja huomata, että vaaleansininen on aika rauhoittava väri ja että seinä on loppuen lopuksi melko läpäisemätön pinta.

On lopettettava siis selailu – se oli päätökseni – katseltava seinää, maisteltava hetkeä huoneessa; muistettava elää itsekkin, ettei kaikki muistot lopulta koostu kuvasta, jossa tuijotan puhelinta, siinä nojatuolissa, silloin kesällä 25.

And it wasn't just about stepping back to real life but also an attempt to distance myself from the tumultuous streams of content that, despite of my best efforts to curate a positive feed, started to resemble a strange alternative universe – a world where anyone can say anything, become anything, be anything or believe in anything – more than a safe space to hang out or get inspired.

And this extreme main character energy was beginning to show cracks: a slivers of an inferno that didn't look anything like Dante's discriptions of firely, burning hell – but rather lived emptyness.

Similarly to hell, however, social media had turned into a different kind of portable chaos ruling minds and emotions, making everything grey in our own lifes and imprisoning bodies inside houses where you were still you, a living organisim, not a version of a filtered digital excistence, yet, whose time had passed fatasizing about someone else's life and relationships.

Solely, by this point, the possibility of missing my own adventures grew so large I could not help but tremble at the thoughts I could have on my death bed: what could have happened if I was not scrolling by life?

Yet, not all has been rotten. For ten years I have loved social media and still do adore the seemingly demographic protocol of creative freedom, the possibility to meet anyone, the idea that we could all learn from each other, the journey of discovering new trends and brands, and even, keeping up with apperances.

But notwithstanding, nothing can reverse the fact that we both have changed, and I am not sure I care about you anymore. Maybe, I don't want to see a hundred new faces everyday. Maybe, I don't want to know what you ate for breakfast. Maybe, I do want to know. Maybe I don't know what I want.

Maybe I should be deleted.

Aikamme yksi kiperä olemassaolon ongelma lieneekin siis se, voiko ihminen olla olemassa ilman sosiaalista mediaa? Jos elämästä ei kerro, onko silloin elossa? Onko silloin elänyt? Onko elämällä silloin enää väliä?

Joskus kuulen seinäkellon tikittävän vaikka talossa ei ole kelloa – siltä kai kuulostaa hetkien eteneminen.

Tarvitseeko muiden tietää, että olen elossa. Pitääkö heitä alinomaan muistuttaa siitä, että olen vieläkin elossa. Voiko elämää elää jättämättä jälkiä ja olla tyytyväinen siihen jäljittämättömyyteen. Ja sitten kun minua ei enää ole, olenko kuitenkin vielä täällä tai siellä, osana algoritmia ja mitäänsanomatonta tajuamatonta virtaa elävien ja muiden kuolleiden joukossa.

Jos poistun, lakkaanko olemasta?

illalla, kun en saa unta mieleeni tulee kilju

ja se kun teit kiljua ja sen jälkeen kiljuttiin

kovaa ja korkealta

oopperassa ja eturivissä

kiljuttiin kun ei ollut enää muuta tekemistä

sitten lukittiin puhelimet teidän eteisen vetolaatikkoon

tehtiin lisää kiljua

myytiin sitä

setelitukut lihoi mun mummon hattulaatikossa

se on nyt meidän pankki

kun poistuttiin, meidän elämä alkoi

riehuttiin, rakastuttiin, riideltiin

tyhmistä asioista, jotka ei merkinnyt mitään

tehtiin taas lisää kiljua

hankittiin toinen hattulaatikko

jaettiin kaikki kristillisesti todistajina matkaikonin Neitsyt Maria ja Jeesuslapsi koivupuukansissa

suutelit mun kämmenselkää

ja kuuttatoista valetimanttia mun sormessa

sanoit:

koska poistuttiin, me päästään nyt Pariisiin

kiljumaan, sydämen pohjasta

ja Champs-Élysées'llä me pistettiin sitten ranttaliksi

vallankumous osti kaiken meidän kiljun ja siksi ne kilju niin kovasti

kovemmin kuin edellisellä kerralla, tai ikinä

ikkunalasit tippuivat kaduille Rue Sain Honorella

meidät iskettiin kenraaleiksi

mutta lasit jatkoivat putoilua kunnes oli vain

kristallista sadetta, toinen linnunrata

hankittiin siis kolmas hattulaatikko

Louis Vuitton

ja siihen nimikirjaimet K.K.K.

Keisarillinen Kenraali Kiljunen

oltiin nyt Kiljusia:

kolme hattulaatikkoa kultaa, kaulallinen helmiä, joka sormessa safiirit – keisarillista

mutta Pariisista lähdettäessä lasinsiruja lakaistiin edelleen Seineen

jonka vedet hioisivat ne jalokiviksi

"poistuttiin ja maailmaan tuli värit",

kirjoitin mun päiväkirjaan junassa kohti pohjoista

se on kiljun ansiota

ja kun päästiin kotiin taivaalla riippui kuu,

kaulassa ne kuiset helmet

silloin aloit kiljumaan kuuta vaikka kilju oli nykykään laitonta meidän takia

kansalaistottelemattomuutta

itkin väkivaltaisesti

sain hikan, söin lunta, kierin maassa

kyseessä oli kiljun hurmio johon sekoittui sireenien sininen loiste

Miksi poistuitte? kysyttiin putkassa

että oltaisiin olemassa meidän omassa tarinassa

A girl with a vacant expression.

At sixteen, in 2016, I was determined to speak English and English only on social media and my blog because it was important to me that anyone could participate and undestand me. It felt fair, inclusice and welcoming – a right desicion for all.

But.

What does it matter to be understood?

Nowadays – nykyään – puhuisin mielummin suomea koska on asioita, joita ei voi sanoa muuta kuin suomeksi. Maailman syleilyynkin kyllästyy, eikä minua sittenkään huvita huijata itseäni, ymmärtää kaikkea ja kaikkia, pitää ovea auki kellon ympäri ja viettää elämääni kutsukortteja lähetellen: onko inklusiivisuus kuitenkin yliarvostettua ja onko kielitaito ymmärryksen takaaja?

Tarkoitushan ei ole koskaan ollut mielyttää kaikkia ja siksi on hyvin houkutteleva ajatus ruveta asentamaan lukkoja, joiden avaimet katoavat ja ruostuvat piiloissaan pois – vain ne, jotkat ymmärtävät pääsevät sisään ja minä yksin toimin tämän yksityisen salaseuran kaikkivoipaisena portinvartijana!

---

So is it only me. Am I the only one not wanting to leave and wanting to leave simultaniously?

And isn't it funny how social media can be the most wonderful place for a moment, and then, the most hateful desperity the next, almost bipolar, and shamelessly addicting in its glorious unpredictability which keeps us coming back for the sequel, the apology, the next episode. Because everything is also happening to us even when it is not about us.

It's basically like that toxic relationship you cannot shake off – the one that demands, controls and numbs by creating in illusion that you have to have an opinion on everything, you need to pick a side, tells you how to look and what words to use, is always there in the back of your mind and yet, is filled with odd blue sunshine that occasionally throws you in the influence of someone undeniably cool and delightful.

When love, hate and obsession coexist in such intense magnitude can anyone come out of it sane? Can post-modern civilisations survive the effects of what social media has made its inhabitans into? And are we capable of changing the relationship anymore? Do we need rehad? Therapy? A unicorn sticker?

Therefore, is it any wonder that lately there has been talk among the people I follow about the old internet, its golden hayday somewhere around 2016 when real community spirit was strong. For some, it was a less strenious time to be online than now or, at least, you could choose not to be online and still stay somewhat informed. According to them, in 2016 content had more subtance, it was more innocent and people did it out of geniuen passion, not money or fame.

However, perhaps, the real problem is not the content but that in 2026 social media is no longer a niche or a hobby but an extention of society in every way imaginable. We don't have a choice but to be online and that's why we cannot exit or stop or be deleted. Not even canceled and, least of all, controll what we see.

That is, until, we don't need social media anymore. Which brings me to question whether we are slowly starting to see the beginning of an end of social media as we know it, and whether soon would be the perfect time to press exit.

Yours Truly,

Siiri

P.S

I know this was a terribly incoherent post which I sincerely apologise but also feel as though it explains the general sense of confusion about everything.

---

Have you ever considered or fantasized leaving social media?

What do you think is the future of social media?

Do you feel the same as me?

---