Kevättarina

Rakkain lukija,

Lyhyen aamun aikaisena iltapäivänä veti vereni keväiseen metsään, joka aikailemattoman kevään ansiosta oli jo sammaleenvihreä. Tassuttelin hiljakseen yli hilpeiden purojen, säikyin lintujen rapinaa kuivilla oksilla ja kuulin kepeää ja tärkeilevää kevätlaulua kaikkialla. Ja päästyäni vanhojen kuusien hämärälle laidunmaalle, silitin erän polun viereisen yksilön satavuotiasta kaarnapintaa ja polvistuin mättäälle sen juureen etsiäkseni pudonneen kävyn, joita oli joka puolella ripoteltuna pitkin poikin. Tämän tärkeän puuhan kyllästämä luonnollinen rauha laskeutui ympärilleni, tarttui villapaitaani ja ohjasi metsätytön silmiäni sattumaan juuri oikeaan käpyyn – kuivaan, vaaleanruskeaan, ehkä edellisvuonna tippuneeseen, sievästi harottavaan ja sopivan taipuisaan kappaleeseen. Tällä kävyllä yhdyin sitten kevätlauluun soittamalla sen harottavia suomuja, joista lähti lyhyt, vaimea, kielimäinen naksahtelu, joka kuulosti täysin soveliaalta lintukuoron kanssa eikä lainkaan käsittämättömältä tai mahtipontiselta.

Näin siis kävelin sinne tänne, esin kuusien, sitten entisen pellon vallanneiden koivujen ja lumen alla lakastuneen heinän keskellä, kohdaten ruipelon rusakon pojan ja peuran papanoita, koko ajan soittaen käpyäni kuin hilpeä pikku-noita. Lopulta koivut väistyivät keväisen karun heinäpellon tieltä, joka lakastuneena ja auringon korventamana odotteli ensimmäisiä ruohonkorsiaan ja jonka varjoisissa nurkissa liihottelivat sitruunaperhoset kevättansseissa tuulen kanssa. Ja pellonkin yli kipitin käpysoiton tahdissa ylläni loputon sininen, ympärilläni odottava elämä ja alla rapiseva, hapristunut maankamara, jota korkeuksissa lentävien lintujen häilyväiset varjot täplittivät satunaisin huiskauksin. Oli kirkkaampaa kuin taivaassa, tomuista, alastoman runsasta, mutta ennen kaikkea ilmanala tuoksui lievästi mausteiselta ikään kuin jonkun kevättulilta karannut kapinallinen savunkiehkura olisi levinnyt näkymättömänä harsona metsää: sen korpiin, rämeikköjen mataliin lätäkköihin, lehdettömien lepikkoijen labyrintteihin ja sammalmättäiden poimuihin – ja nyt se kutitteli sieraimiani veitikkamaisesti iltapäivässä.

Saavuttuani pellon laidalla kasvavan vanhan nelihaaraisen raidan luo, lakkasin soittamasta käpyä ja istuuduin vanhuksen sammaleiselle juurakolle ajattelemaan sitä, miksi en yleensä soita käpyä, ja sitä, miksi niin harvoin istun puiden juurella vaikka olin täysin vapaa tekemään niin koska tahansa. Silloin tunsin täydellistä sopusointua koko luomakunnan kanssa, jossa oma roolini oli yhtä tärkeä ja samalla yhtä vähäpätöinen mustarastaaseen tai sitruunaperhoseen verrattuna, ja kuitenkin aavistin sielun yhteyttä myös eglantilaisiin runoilioihin, jotka mielikuvitukseni syövereissä väsäsivät värssyjään ja sonettejaan hekin nojaten puihin luonnonlapsien tapaan, eivätkä suinkaan kyyristyneinä kirjoituspöytien ylle kuten kuka tahansa tylsistyttävä virkamies. Siksi minäkin toivoin, että olisin ottanut muistivihon mukaani metsään, jotta siinä raida alla olisin voinut kunnioittaa mielikuvieni runoilijoita ja merkitä muistiin hyvin runollisin ottein silmieni edessä tapahtuvaa toimintaa: miten tuuli löyhyyttelee nuorien kuusien helmoja, kuinka kuivat lehdet kuiskailevat hiipiessään ruohoa pitkin ja millaista tuskaa aiheuttaakaan tieto siitä, ettei nykyään ole mahdollista viettää maanantai-iltapäiviä unelmoiden puiden katveessa, täysin yksin luonnon seurassa. Jos olisin pystynyt olemaan katkera, tuo viimeinen ajatus olisi maistunut karvaalle, mutta koska en ilman muistivihkoa päässyt ajatelmissani sinne asti, siirryin sen sijaan ajattelemaan luolaheimoja ja kuinka mukavaa olisikaan olla luolaheimolainen keväällä, ja kuinka kaikista mukavinta olisi olla Ronja Ryövärintytär ja kulkea nahkavaatteissa poimien valkovuokkoja.

Sitten katselin hetken sammaloitunutta kiviröykkiötä, joita niin usein löytyy vanhoilta pelloilta ja muistin yhtäkkisesti että raita oli nelihaarainen, mikä tarkoitti sitä, että haaran keskeltä saattoi löytyä aarre – linnunpesä tai täplikäs kivi. Minua alkoi jännittämään tämä ainutlaatuinen tapaus vaikka tiesin aarteiden olevan harvinaisia, eikä kukaan järkevä ihminen sitä paitsi piilottaisi aarrettaan raitaan. Mutta kuka sanoi, että aarre on välttämättä ihmisen piilottama. Ponnahdin siis ylös juurakolta ja silmiäni siristäen kurotin katsettani nelihaaran keskustaan, joka tomuista kovaa sammalta lukuunottamatta oli vailla aarretta ja täysin tavanomaisen tyhjä. Niinpä tietenkin. Tyypillistä. Mutta entäs jos jättäisin tämän käpysoittimeni siihen aarteeksi! Silloin ainutlaatuinen tapaus toteutuisi jollekulle toiselle.

Luovuin kuitenkin ajatuksesta sillä verukkeella, että halusinhan vielä soittaa käpyä kotimatkalla, ja niin häivyin takaisin metsäänsiimekseen käpy soiden puron, kuivien oksien ja keväisen rapinan mukana, hävyttömänä ja onnellisena, alkukantaisen kurittomana.

Uskollisesti teidän,

Siiri

---

Millainen on sinun kevättarinasi?

---